Juhannusesitelmä
LEMMENNOSTOA JA VÄHÄN VIINANKIN
Juhannuksen taikayössä tapahtuu
Pia Kyyrö-Harju ja Risto Pulkkinen
Juhannus on juhla, jonka kirkollinen leima on jäänyt suhteellisen
ohueksi. Enemmän se muistuttaa meitä pakanallisista juurista: se oli
kesäpäivänseisauksen juhla, jolloin pyrittiin takaamaan ihmisten ja
karjan hedelmällisyys.
Kun kristinusko oli juurtunut Suomeen juhannus sai kyllä meilläkin sen
kirkollisen sisällön, joka sillä 400-luvulta alkaen oli ollut; siitä
tuli Johannes Kastajan eli Juhannuksen muistopäivä. Johanneksen kun
kerrotaan syntyneen puoli vuotta ennen Jeesusta. Kirkon
lähetysstrategiaan kuului antaa vanhoille kulttipaikoille ja -päiville
uudet kristilliset sisällöt.
Muissa protestanttisissa maissa kuin Pohjoismaissa juhannuksen vietto
ei ole säilynyt. Tämäkin kertonee jotain valon ja kesän lämmön
erityisestä merkityksestä täällä pohjoisessa.
Kesän valo saa ihmiset virittymään eroottisesti otolliseen mieli-alaan,
mikä heijastuu juhannustaioista; ja nykypäivänä ehkä muustakin juhlaan
liittyvästä tapakulttuurista. Monet juhannustavat muistuttavat
myös juhannuksen tai oikeammin sen pakanallisen edeltäjän merkityksestä
karjanhoitajien kannalta tärkeänä juhlana.
Juhannusaattona
saunasta tulon jälkeen lakastiin lattia 9 kertaa alasti
ollen. Sen jälkeen istuttiin luudan päälle
odottamaan, kunnes tulevan
puolison piti ilmestyä.
Vieläkin on kautta Suomen yleinen tapa tuoda talon tai oma-kotitalon
oven pieliin juhannuskoivut. Tapa on jäänne vihreitten kasvin-osien ja
kukkien laajemmasta käytöstä juhannuskoristeina. Lounais- ja
Pohjois-Suomessa pystytettiin aikoinaan usein pihalle nuorista
koivuista suorastaan lehtimaja ja siellä sitten juotiin kahvit. Samoin
on ollut tapana kantaa haavan- ja pihlajanlehtiä sisään vastapestylle
lattialle ja laittaa seinille kukkivia pihlajanoksia; pohjoisemmassa ne
korvasi siihen aikaan siellä kukkiva tuomi.
Koristelu ei rajoittunut vain pihaan ja huoneisiin vaan entisaikaan se
ulotettiin myös karjaan. Etelä-Savossa ja Itä-Hämeessä paimenet
juhannusaattona punoivat kaisloista liuhdan ja koristivat sen
kieloilla, minkä jälkeen se ripustettiin lehmän sarviin. Jos lehmä toi
sarviinsa sidotun rehun kotiin, se oli osoitus siitä, että rehua olisi
vielä seuraavana keväänäkin niin paljon, että sitä lehmille sarvia
myöten riitti. Taika ei ollut aivan vaaraton; jos koristeet matkalla
putosivat, se ennusti tietenkin pahaa. Kysymyksessä on tyypillinen
samankaltaisuusmagian alaan kuuluva riitti. Myös kaiken muun koristelun
alkuperäinen tarkoitus lienee ollut edistää lehmänantia, siis
maidonsaantia. Mäntyharjulla on suorastaan sanottukin, että runsas
lattioiden lehditys takaa hyvän rehuvuoden.
Koristeina olleet lehvät ovat edustaneet rehevintä ja voimakkainta
luontoa ja tämä pars pro toto, osa kokonaisuuden puolesta, pantiinkin
juhlan jälkeen talteen myöhemmin, esimerkiksi jouluna tai lehmien
poikimisaikoina syötettäväksi. Näin luonnon paras kasvuvoima siirtyi
maagisesti karjaan ja varmisti sen tuoton.
Juhannustapojen karjanhoitokulttuuriin palautuvasta luonteesta kertoo
myös se tosiasia, että kansanomaisten juhannusruokien tärkein osa on
muodostunut erilaisista maitoherkuista, kuten viili ja juhannusjuusto.
Kun luonnon, varsinkin karjan, tuotto piti ihmisen hengissä, oli tämän
osa taas jatkaa sukuaan. Juhannukseen, oikeammin juhannusaattoon tai
-yöhön liittyvissä enteiden otoissa ja taioissa eroottinen
ulottuvuus korostuu. Varsinaiseen juhannuspäivään liittyy oikeastaan
vain sääenteiden ottoa. Mutta aattona on oikein suoritetuilla taioilla
uskottu pystyttävän selvittämään tulevan puolison henkilöllisyys,
elon päivien määrä, lapsilykky ja muita ihmiselämään kuuluvia
tärkeitä asioita.
Kukkakimppu tyynyn alla takasi unessa näyn tulevasta puolisosta. – Tai
kuten Huittisissa tehtiin:
Vahdetaan kahteen
peiliin. Sinne tulee sulhanen 12 y(ö)llä ko
oikein vahtaa
tarkasti. Moni on nähnyt.
Varmempaa lienee kuitenkin ollut katsoa alastomana lähteeseen tai
kaivoon kello 12 juhannusyönä: sieltäkin näki ylkänsä kuvan. Skeptikko
tosin tässä vaiheessa saattaisi tulkita niinkin, että taika oli myös
kylän nuorten miesten tiedossa ja näin ylkiä joskus todella nähtiin
otollisella hetkellä olan yli kurkkimassa…
Enteiden ottoon liittyivät eroottiset taiat. Kokolta tullessa
naimakuntoiset ja -haluiset tytöt kierittelivät itseään alastomina
poikatalojen pelloissa, niin että voimallinen, pellon kasvuvoimaa
edustava kaste tarttui ihoon. Toisaalta, kun talon pojat aikanaan
söivät pellosta saatua leipää, lempi nousi myös heihin. – Toisaalta
pellon elinvoimaa edustavaa kastetta voitiin juhannuksena käyttää myös
mustan magian harjoittamiseen. Vanhat muorit, jotka eivät lemmestä enää
niin perustaneet, saattoivat mennä naapurin pellolle juhannusyönä ja
kerätä yökasteen lakanaan. Omalle pellolle vietynä se toi naapurin
pellon kasvuvoiman omaan peltoon. Kun kansanomaisen ajattelun mukaan
onnen määrä maailmassa oli vakio, oli loogisena seurauksena tästä
naapurin pellon kuihtuminen.
Mutta eroottisessa aihepiirissä pysyäksemme, juhannus oli erityisen
otollista aikaa myös silloin, jos jokin tämän elämänalueen ongelma oli
ratkaistava. Niihin voitiin tarttua kolmesta näkökulmasta.
Mikäli mielitietty oli jo valmiiksi katsottuna, mutta vastakaikua
rakkauteen ei kuulunut, apu löytyi lemmennostotaioista, joihin toki
jo pellossa kierittely periaatteessa kuului.
Varsinaisia lemmennostotaikoja tehtäessä kohteelle on syötetty tai
juotettu jotain väekästä, voimakasta, samalla kun itsestä on täytynyt
saada toisen elimistöön jotakin tai kun samalla on vedottu johonkin
samankaltaisuuteen. Perinteisesti on uskottu, että tietyt asiat
sisältävät maagista voimaa eli väkeä. Kaikkein väekkäitä maailmassa oli
kalma, kuolema ja niin oudolta kuin se kuulostaa, juuri kalmanväkeen
turvauduttiin hyvin usein myös lemmennostossa.
Tyypillinen taika on ollut on ollut syöttää kaukorakkauden kohteelle
kahvin, viinaryypyn tai ruuan mukana paitsi esim. hautausmaan multaa,
omia hiuksia, kynnen kappaleita tai ruumiin eritteitä. Taustalla on
jälleen niin sanottu pars pro toto -periaate, jossa osa edustaa
kokonaisuutta. Sanakaltaisuusmagian puolelle mentiin, kun mielitietylle
tarjottiin esimerkiksi parittelevista kärpäsistä keitettyä verta.
Puolangalta talletetussa perinteessä taika toimiessaan on niin väkevä,
että
... ensi yönä tulee
semmonen viima päälle, että täytyy päästä
sen naisen luokse,
joka on syötin laittanut, vaikka tämä olisi
missä….
Mutta useimmiten tarvittiin takuumieheksi myös vainajia.
Kun neulalla, jolla
on ruumiin paitaa neuottu, ommellaan kiinni vähäksi aikaa
kahden nuoren vaatteet, niin kyllä ne rakastuivat.
Kilpaileva yrittäjä oli kätevää lannistaa lemmenkylmäyksellä. Jälleen
toimivat samat periaatteet:
Ruumiinpesusaippua
pannaan talteen ja kun pääsee se mukanaan kulkemaan
parin välistä, niin kylmenevät toisilleen.
Tällaiselle lemmenkylmäykselle oli omat vastataikuutensa. Lohdullista
lemmettömälle olikin se, että tilanteen ei välttämättä katsottu
johtuvan henkilön omasta vajavaisuudesta vaan pahantahtoisten ihmisten
aiheuttamasta tilasta. Apua ovat saattaneet tarvita myös miehet, jotka
joku on taioillaan pilannut kykenemättömiksi. Myös riitaisaa
avioliittoa saatettiin pitää kateellisen ihmisen lemmenkylmäystaikojen
aiheuttamana.
Jos taas ongelman ei katsottu johtuvan lemmenkylmäyksestä, mutta tyttö
silti koki itsensä vastenmieliseksi vastakkaisen sukupuolen silmissä
– yleensä jos tyttö vielä parinkymmenen vuoden korkeassa
iässäkään ei ollut saanut takeita naimisiinpääsystä – apu löytyi
lemmenkylvetyksestä, jolloin kylvetysrituaaliin liittyivät paikoin
pitkät kalevalamittaiset loitsut. Vienan Karjalasta kerrotaan:
Juhannuksena laitetaan vasta yhdeksästä koivun vesasta. Nuori
tyttö tai pikemminkin vanhapiika kylvettää itsensä ja lausuu:
Katsoisi moni
muotoani,
valvoisi pojat
vartaloni,
tukkapäistä
turpehutta,
kassapäistä
kaunehutta,
sormuskäsistä
korehutta.
Mi on vastassa
lehtie,
se minulle lempie!
Lempitaikuus ei ole ollut ajallisesti sidottu vain juhannuksen aikaan
vaan toimeen on tartuttu silloin kun ongelma on ollut ajankohtainen.
Juhannuksen aikoihin mielenkiinto on siihen kuitenkin erityisellä
tavalla aina kohdistunut.
Vieläpä juhannuskokon polttamisessa otettiin eroottisia enteitä.
Kannaksella katsottiin siellä suositun tornimaisen kokon
tukiriu’uista kylän tyttöjen naimisiinpääsyn mahdollisuuksia. Jos
riukuja jäi puoliksi palaneina pystyyn, kylään jäi vanhojapiikoja.
Juhannuskokko sinänsä on ollut alkujaan lähinnä itä- ja
pohjoissuomalainen ilmiö; Länsi-Suomessa kokoja poltettiin aikaisemmin
keväällä, yleensä pääsiäisenä.
Unohtaa ei sovi myöskään juhannussaunaa. Juhannusaattona tehtiin uudet
vihdat; siihen asti kun oli kylvetty edellisen vuoden vihdoilla:
Juhannuksen
aattoiltana tehtiin vihdat sellaisesta yksinäisestä koivusta, kun ei
toisien koivujen vesi päälle juokse, silloin vihta
on terveellinen vihtoa
juhannuksen aattoiltana,
jolloin sellaisella vihdalla kaikki sairaus pois
vihdotaan. Mutta jos otti yhdestä ja toisesta koivusta, tulee sairautta
ja
syylätauteja ym. jos sellaisella vihdalla
Juhannuksen aattona vihtoo.
Näin kerrottiin Somerolla. Saunasta tultua otettiin taas enteitä.
Tarvasjoelta on pantu muistiin 1930-luvulla:
Sitten kun oli
kylpenyt, heitti vihdan saunan katolle. Jos vihta meni yli, oli
se merkki siitä, että asianomainen tuli
talosta sinä vuonna lähtemään. Jos vihta
jäi katolle, osoitti sen tyvi suuntaa, mistä päin
kosijat tulevat. Mutta jos tyvi
osoitti kirkkoon päin, tiesi se kuolemaa.
Lempeen liittyvä taikuus on ollut erityisesti naisten perinnettä.
Syynä lienevät olleet vanhassa agraariyhteiskunnassa
vallinneet roolikäsitykset miesten ja naisten välillä. Perinne, niin
vanha kuin nykyperinnekin, peilaa ja samalla vahvistaa oman aikansa
arvoja, normeja ja maailmankuvaa ylipäätänsä. Vanhassa
maatalousyhteisössä naisen elämä oli tarkasti rajattu kodin
piiriin ja oli selvää, että hyvän aviomiehen löytäminen takasi jollei
vallan onnellisen, niin ainakin siedettävän tulevaisuuden.
Vaikka juhannusyö oli lyhyt, sen aikana ehti tapahtua paljon
ihmeellistä. Silloin paloivat aarnivalkeat, kun haltijat polttivat
raha-aarteistaan hometta ja ruostetta. Jo liekin näkeminen oli vaikeaa;
tuli istua kolmesti muutetun talon katolla tai maakivellä, jonka ympäri
oli kynnetty, niin tuon salaperäisen, sinertävän liekin saattoi nähdä
palavan pellolla, suolla tai järven pinnassa. Aarnivalkea kuului
tuonpuoleisen piirin ja sen saattoi nähdä vain asettumalla
poikkeukselliseen tilanteeseen. Vaikka liekin olisi nähnyt, ei aarre
ollut vielä voitettu: Vastassa olivat tuonpuoliset vartiomiehet, musta
koira, suuri käärme tai hirmuinen härkä. Joka sitä uskalsi tarttua ja
pidellä sarvista saattoi aamulla huomata pitelevänsä kiinni
rahakattilan sangasta.
Vaikka vaikeudet olivat näin suuret, perinne pysyi elossa, koska
aarteita kuitenkin aina silloin tällöin löytyi; vainolaisten varalta
kätkettyjä tai uhriantimiksi annettuja.
Sananjalka on kasvoi, joka botanistien mielestä kuuluu itiökasveihin
eikä siis koskaan kuki. Kansan käsityksen mukaan kuitenkin kaikkien
kasvien kuului kukkia, ja sananjalka kukki juhannusyönä, silloinkin
vain hetken aikaa. Siemenet kehittyivät samassa hetkessä. Sananjalan
siemenen haltuunsa saanut sai samalla merkillisiä kykyjä, ainakin kyvyn
kulkea näkymättömänä. Sisua sananjalan siementen hankkiminen kuitenkin
vaati. Synkässä metsässä kasvava salaperäinen kasvi assosioitui
kuolemaan, mitä osoittavat kansanomaiset nimitykset kuolleen
koura tai kuolleen vuode. Siementä havittelevaa pelottelemaan tulivat
kaikenlaiset pimeän voimat. Uskomus sananjalan siementen ihmeitä
tekevään voimaan on yleiseurooppalainen ja vakavaa laatua, että
katolinen kirkko Ferraran kirkolliskokouksessa 1612 kielsi sanajalan
siementen keruun juhannusyönä. Ainakaan tämä toimenpide ei ollut omiaan
vähentämään uskoa kasvin ihmeellisiin ominaisuuksiin.
Sananjalan nimitys sinänsä tulee toisesta siihen liittyvästä
uskomuksesta: Jos kasvin varren leikkaa viistoon poikki, niin
leikkauspinnassa näkyy pisteitä, joista voi mielessään muodostella
kirjaimia tai muita merkkejä; ja sana taas lienee alkuaan tarkoittanut
juuri merkkiä. Jos tämän leikkaamisen suoritti juhannusyönä, niin
tyttö näistä pisteistä saattoi nähdä tulevan miehensä nimen
alkukirjaimet.
Vanhoja perinteitä seuraten juhannuksen saa siis kulumaan iloisen
toimeliaisuuden vallitessa. Jos kuitenkin lemmentaikoja toimittaessa
virvokkeet pääsevät loppumaan, vanha kansantietous tarjoaa lääkkeen
tähänkin. Juhannusyönä, keskiyöllä, pohjoiseen virtaavan veden
uskottiin muuttuvan viiniksi. Uskomus pohjautuu luultavasti
Raamatun tarinaan Kaanaan häitten ihmeestä. Tammelassa mentiin
toiveikkaana lähteen luokse ämpäri kädessä:
..ja kun kello oli
juuri 12, niin nostettiin ämpäri yht´äkkiä ylös. Toivoivat
saavan silloin paljon viinaa.
FM Pia Kyyrö-Harju, Dos. Risto Pulkkinen
Kirjoittajat ovat perehtyneet
erityisesti suomalaiseen ja saamelaiseen kansanuskoon.
Esitelmä on aikaisemmin esitetty YLE 1:n Viikon esitelmä -sarjassa.
Esimerkkitarinat ovat Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkistosta.